Reissumiehen leski

Jo neljän vuoden kokemuksella olisi voinut luulla, että totun tähän (itse ainakin kuvittelin, että tähän voisi tottua). Siihen, että rakkaani tulee ja menee. Yhdeltä reissulta tultuaan tiedossa on jo toinen, työmatka nimittäin.

Ja vaikka kuinka voisi kuvitella, että etäisyys silloin tällöin tekee parisuhteelle hyvää (tosin toki se tekeekin, mutta jos sellaiseen ei ole tarvetta se tuntuu pahalta) ja vaikka kuinka yritän ajatella tämänkin asian hyviä puolia, olen silti aina lähdön hetkellä murheen murtama. 

Tänään se lähtö taas tuli ja tuntuu kuin ilmasta olisi loppunut happi. Varsinkin sillä hetkellä kun meidän reipas, melkein kaksivuotias vilkutti isilleen ovella niin tavattoman iloisella äänellä "heii heiiiii" ja oven mentyä kiinni sanoi minulle "isi meni töihin, niii, isi meni töihin!" ja jatkoi iloisena leikkejään. Niin, oikeassahan tuo oli, isi meni töihin...

Illalla kun molemmat pienokaiset menivät nukkumaan päätin tehdä jotain radikaalia ja jotain mikä ei ole lainkaan tapaistani. Avasin tuon jääkaapissamme jo tovin lojuneen yksinäisen somersbyn ja kaadoin sen viinilasiin, sytytin kynttilät ja istahdin pöydän ääreen. Kilistin itse itselleni, sillä tiedän että tästäkin taas selvitään, vaikka minusta tulikin taas kahdeksi kuukaudeksi leski, reissumiehen leski. Se on sellainen henkinen somersby ja taitaa sellaiseksi jäädäkin, sillä tuo raukka on ehtinyt väljähtyä huoneen lämmössä jo useamman tunnin..

Joudun lainaamaan "Mustat lesket" -sarjaa ja toteamaan, että poskelleni valui juuri taatusti timantinmuotoinen kyynel. Olkoonkin, että se on puhtaasti rakkauden ja ikävöinnin kyynel ♥

Mari

Valkoista palmikkoa

Mökkisukkien kaveriksi minulta tilattiin myös sukat kotiin, samalla polven alle jäävällä pituudella, mutta tyyliltään "modernimmat".. Yhtään en tiedä minkälaiseen kotiin nämä pääsevät, mutta ajattelin, että valkoinen sopiii takuuvarmasti kotiin kuin kotiin ja kaveriksi hieman palmikkoa niin lopputulos on tarpeeksi tyylikäs :) 

Näitä sukkia oli ihana neuloa, Viking Vilma on uskomattoman pehmeää lankaa neuloa ja se vain soljuu puikoilla kuin huomaamatta. Mallin katsoin Novitan sukkalehdestä ja tein siitä silmukoita lisäämällä polviin asti yltävän mallin. Tykkään näistä itsekin ihan hirmuisesti ja mallia oli niin kiva neuloa, että näitä tullaan varmasti talven mittaan tekemään enemmänkin :) 

Ulkona on niin kuuma, ettei ole toivoakaan että jaksaisin mennä aurinkotuoliin makoilemaan. Pikkuiset ovat molemmat päiväunilla ja omiakin silmiä painaa sen verran myöhään iltaan venyneet valvomiset, että taidan köllähtää lepäilemään sisälle. Pitkästä aikaa en aio käyttää päiväunia neulomiseen. 

Helteisin keskiviikkoterkuin,

Mari

Oma koti kullan kallis

Aurinkoista tiistaita ihanat lukijat!

Koska koti, erityisesti tämä uusi, meille ja meidän koko perhettä ajatellen rakennettu koti on minulle äärimmäisen rakas ja tärkeä ajattelin, että voisin sitä teille hieman esitellä, huone kerrallaan, pikku hiljaa.

Ollaan nyt saatu asua täällä jo tasan kaksi vuotta ja päivä päivältä tuntuu, että kiinnyn kotiimme enemmän. Mitä enemmän valmistuu (onneksi ollaan jo roimasti voiton puolella) sitä enemmän tämä tuntuu siltä paikalta missä ennen kaikkea haluan lasteni kasvavan, mutta myös vanheta itse. Jopa mieheni, joka ei varmasti tavatessamme osannut kuvitella rakentavansa omakotitaloa keskelle metsää ja maaseutua on selvästi kiintynyt tähän paikkaan. Onhan hän pääosin omin kätösin tämän rakentanut (tietysti unohtamatta monen muun käsiparin avustusta) ja se tuo tietysti oman hohtonsa tähän koko hommaan. 

Täytyy kyllä myöntää, että vaikka itse olen tästä pienestä asti haaveillut en kuuna päivänä osannut kuvitella sen käyvän toteen ja vieläpä niin, että olemme saaneet tänne todella kaiken sen mikä meille on tärkeää ja toteuttaa kaikki omat toiveemme ja kiitettävän usein lopputulos on ollut vielä paljon kuviteltua parempi. Nyt noita rakennusajan kuvia katsellessa sen vasta huomaa, miten paljon täällä on maisemat parissa vuodessa muuttunut. 

Alussa tässä oli pelkkää metsää ja nyt jo lähes tulkoon valmis piha ja talo. Tässä kohtaa voisin sanoa, että kyllä kannatti uurastaa nimittäin lopputulema palkitsee. Kaikki ne yksin nukkumaan käydyt illat (kun mies rakensi yötä myöten), loputon rakennustyömaan siivous, miehen silmäpussit jotka näyttivät välillä hipovan polvia, hermojen venyttäminen äärirajoille (puhun nyt siis erityisesti itsestäni... :D) kun kaikki ei mennyt niinkuin piti, tunteet siitä, että tästä ei koskaan tule valmista ja silti vaan tuli, on nyt taakse jäänyttä elämää (ainakin rakentamisen osalta). 

Jos minulta nyt kysytään, rakentaisinko vielä uudestaan, sanoisin että en. En nyt kun on kaksi pientä lasta, mutta toisaalta jos ei meillä vielä tätä kotia olisi sanoisin varmasti että rakentaisin. Eli niin ja näin. En ehkä enää uudestaan samaa haluaisi kokea, mutta kerran elämässä se on sen arvoista. Tiedän ihmisiä, joille tämä ei ole juttu eikä mikään ja uutta taloa suunnitellaan vielä edellisenkin ollessa kesken, mutta meillä tämä on rakennettu ajatuksena asua täällä koko loppu elämämme jos niin vain tilanteet sallii ja toivottavasti sallii. Kaikkemme olemme ainakin valmiita sen eteen tekemään, että tämä on aina meidän koti. 

Niin ovat omatkin vanhempani aikoinaan ajatelleet, että tuo koti missä me ollaan siskojeni kanssa kasvettu (tämä sijaitsee siis ihan tuossa 200m päässä meiltä) on aina meidän koti eikä sitä myydä, vaikka olemmekin asuneet myös ulkomailla ja osa asuu edelleen. Samaa ajatusta haluan jatkaa omillekin lapsilleni ja tämä olkoon nyt se turvakolo mikä on ja pysyy, tätä ei myydä ja täällä on aina paikka lapsilleni. 

Edelleen koen, että tuo koti missä olen kasvanut on aina tuossa, en voisi kuuna päivänä kuvitella, että siellä asuisi joku muu perhe. Vaikka se nyt on jo vuosia ollut enemmällä ja vähemmällä asutuksella (äitini asuessa ulkomailla) on se aina ollut siinä ja sinne on ollut hyvä palata. Sieltä on muutettu moneen kertaan, mutta yhtä monta kertaa sinne on palattukin. Enkä vieläkään osaa päästää siitä irti, mutta onneksi ei tarvitsekaan, se elää tuossa naapurissa edelleen lähellä minua. 

Jonain päivänä toivottavasti omatkin lapseni osaavat arvostaa sitä, että juuri tämä on ollut heidän kotipaikkansa (vaikka varmasti teininä tämä ei sijaintinsa puolesta ole ihanteellisin paikka asua pitkien etäisyyksien vuoksi, trust me, tiedän mistä puhun... :D) ja mahdollisesti jatkavat tästä mihin me ollaan Jannen kanssa jääty.. :)

Oman kodin rakentamisen myötä sanonta "oma koti kullan kallis" on kyllä taatusti saanut syvemmän merkityksen ja se kyllä pitää niin paikkansa. ♥

Mari

Ristiäiset

Meillä vietettiin eilen meidän toisen tyttären ristiäisiä. Aurinkoinen ja ennen kaikkea lämmin sää suosi juhlapäiväämme ja olihan tuo päivä kaikin puolin muutenkin taas ikimuistoinen. Pienokainen sai nimekseen Emilia Joanna Aleksandra ja hän tuntuu olevan tyytyväinen nimeensä. Koko kastetilaisuuden ajan hän päätti ottaa nokosia pieniä silmän raotuksia lukuunottamatta.

Meillä oli myös ihana pappi, sama joka on kastanut niin Eevin kuin myös avomieheni Jannenkin. Kummasti äitikin rauhoittuu tuon härdellin keskellä kun on rauhallinen ja turvaa välittävä pappi. On jotenkin ihailtavaa kun vanhemmista ihmisistä välittyy elämänkokemus ja sen tuoma rauhallisuus, kun ei ole kiire minnekään ja kaikki turha panikointi on jo jätetty nuoremmille. Toivottavasti minustakin tulee joskus samanlainen leppoisa mummeli (vaikka meidän pappimme mies olikin :)

Juhlien tarjoilut olin tällä kertaa päättänyt tehdä kokonaan itse ja taisin niissä jopa onnistuakin. Teinpä elämäni ensimmäisen voileipäkakunkin ja taisin saada luvan tehdä niitä juhliin jatkossakin. Erityisesti jo viime kesänä Eevin syntymäpäivilläkin tarjolla ollut savulohirulla (josta ei muuten tullut napattua kuvaa, mutta Eevin syntymäpäiviltä se löytyy myös, klik) oli jälleen menestys ja jospa nyt viimein ottaisin opiskeni ja seuraaviin juhliin teen niitä kaksin kappalein, se on nimittäin molempina kertoina loppunut "kesken" tai ainakin syöty loppuun vieraiden toimesta :) Ohjeen olen katsonut suoraan Hellapoliisin sivuilta, klik. 

Edellämainittujen lisäksi tarjolla oli suolaisena omatekemiä karjalanpiirakoita ja munavoita, makeina täytekakku, brita-torttu (joka sekin hellapoliisin sivuilta,klik) kaksinkertaisella ohjeella sekä tiikerikakku. 

Illalla availtiin yhdessä Jannen ja Eevin kanssa lahjoja ja ihasteltiin mitä kaikkea kaunista ja ihanaa vauvelimme saikaan lahjaksi. Ihania lahjoja ihanilta ihmisiltä, kiitos ♥

Ihanaa, että pikkuisemme sai nimen ja että tätä juhlaa oli kanssamme juhlistamassa kaikki meille rakkaimmat ihmiset. Yhteenkuuluvuuden tunne tämän kaltaisissa juhlissa on sanoinkuvailematon ja ilmassa tuntuu olevan ripaus taikaa. Sen vaan sanon, että ne olivat puhtaasti onnen kyyneleitä, mitkä tilaisuuden aikana silmiini pulpahtivat♥

Juhlahumu ei tältä kesältä ole suinkaan vielä ohi, sillä isompi neiti täyttää pian 2-vuotta ja tämä mammahan aloittaa juhlien järjestelyt tai ainakin suunnittelut jo hyvissä ajoin ;)

Puuvillaiset nilkkasukat

 
Nyt on korkattu sukkienkin neulominen puuvillalangasta! Itse olen äärimmäisen huono käyttämään villasukkia ja eipä minulta sukkalaatikosta taidakaan kuin yhdet parit löytyä. Paljaalle jalalle en voisi kuvitellakaan sukkia vetäväni kutinan vuoksi ja sukkien päälle ne taas ovat liian ahdistavan lämpimät ja tunkkaiset. Tulee vähän sama fiilis kun menisi tavalliset sukat jalassa nukkumaan, siitä ei vaan tule mitään (te jotka ette pysty nukkumaan sukat jalassa tiedätte varmaan mistä puhun ja te jotka pystytte niin yrittäkää kuvitella..). Nyt kuitenkin rakastuin, nimittäin juuri tähän puuvillan ja lyhyen varren yhdistelmään.

Nämä on rakkaudella minulle itselle kudotut ♥

Mari